Olen syntynyt Naantalissa 1960-luvun alkupuolella ja asunut suurimman osan elämästäni Raisiossa. Naisvoittoiseen perheeseen kuuluu vaimoni Heidi sekä tytöt Janina ja Emilia. Hännänhuippuna on koirien lajiin kuuluva bichon frisé, joka tottelee nimeä Cilla. Minulla on myös kolme omaa, jo aikuista lasta: Miia, Jesse ja Teemu sekä kolme lastenlasta. Kaikki kolme hurmaavia prinsessoja!

Uskonelämä kaipaa aina liekkiä tai kipinää. Uskaltaisikohan pyytää? Ettei vaan rukoushuoneen palohälyttimet ala taas huutaa?

Omassa elämässäni olin 1990-luvulla tilanteessa, jossa olin aivan lopen uupunut helluntaihuutamiseen ja kitikiti-kiittämiseen (= hengen voimaa?), suuriin puheisiin (= päläpälä-valtavaa) ja suurkokouksiin (= kokiko yksikään yhtään mitään todellista?). En uskonut helluntaiherätyksen tulevaisuuteen ja kykyyn tavoittaa edes omiaan. Olin väsynyt ja kyyninen. Mutta silti kaipasin Jumalaa ja arjessa kantavaa elämää. Rukouksissani ei ollut sanoja kuin lauseellinen: ”Herra, auta ja armahda!”. Muu tuntui höpötykseltä enkä jaksanut enää yhtään tyhjiä sanoja.

Nuoruus taisi mennä, vaikka toisin joskus kuvittelen ja toivon. Ryppyjä on yksi ja pari harmaatakin. Jostain syystä viime vuosina enenevässä määrin olen jutellut minua nuorempien kanssa. Olen ollut useissa mentorointisuhteissa joko sovitusti tai epävirallisesti. Olemme jakaneet, antaneet ja saaneet. Joskus olen miettinyt, mitä sanoisin nuoremmille, jos kutsuttaisiin sanomaan. Ei ole kutsuttu, mutta sanon.

1. Näetkö kaksi kuvaa, iso ja pieni? Iso kuva, unelma: Jumalan työ menee eteenpäin. Kuin kova virta vesi etsii ja löytää jatkuvasti uomia. Pysähtyy hetkeksi, kunnes este murenee ja taas kuohuu. Jumalan työ etenee varmasti, tavalla ja toisella. Kristus hallitsee. Virta tuo elämän. Se ei pysähdy koskaan.